tiistai 16. lokakuuta 2012

Pari maalaistolloa kaupungissa

Ollaan nyt sitten Nuutin kanssa muutettu kuun alussa uuteen kämppään, joka on vähän isommassa kaupungissa mitä nuo edelliset asunnot. Wäinö jäi mummolaan hetkeksi, toivottavasti se tulee tänne kuitenkin vielä tämän kuun aikana. Helpompihan se on näin, että tutustutaan uuteen kaupunkiin, kämppään ja kämppikseen koirineen yksi piski kerrallaan.

Nuutin kanssa ollaan harjoteltu lähinnä normielämää täällä, höystettynä agilityllä ja tokolla. Nuu ei todellakaan ole mikään kaupunkikoira, ja reppana on ihan kauhuissaan lenkeilläkin koska täällä on ihmisiä. Autojakin on, ja niistä voi tulla ulos ihmisiä, eli nekin on pelottavia. Nuutti onkin alkanut syömään ruokansa pihalla, ja syötän sille SereneUM:ia sopeutumista helpottamaan. Kotona ei ole mitään hätää, kämppiksen ja sen koiran kanssa Nuutti tulee hyvin toimeen, yksin osataan olla ja muutenkin ollaan sisällä ihan rauhassa. Mutta nyt on kyllä aika hyvin käynyt selväksi se, että kisatilanteessa pelottaa enemmän ne ihmiset mitä itse kisat.

Treenatessa ei yleensä pelota. Meillä on tuossa lähellä hiekkakenttä, missä käydään tokoa treenaamassa, ja siellä keskittyminen on hyvin tekemisessä eikä ihmisissä, jotka kävelevät ohi. Kertaalleen on ollut treenit, missä enemmän kiinnitettiin huomiota ihmisiin mitä tekemiseen. Agilityä käydään treenaamassa kerran viikossa tuossa vähän kauempana, Koirakoulu Vietillä. Ensimmäisellä kerralla Nuu otti häiriötä ihmisistä, ja lopetti tekemisen että saa vähän haukkua vieraita. Loppua kohden kyllä parani, ja rataa meni yllättävänkin hyvin. Toisella kerralla Nuu oli jo paljon rennompi ja teki hyvällä motivaatiolla, eikä ihmiset enää niin pelottaneetkaan. Kolmannella kerralla ei pelottanut edes katsomassa ollut lapsi, ja Nuutti oli ihan täysillä mukana tekemässä.Siitä on tullut kyllä ihan agilitysheltti ihan salaa.


Kämppikset kattomassa Star Trekkiä

Agilityssä ollaan treenattu nyt ohjauskuvioista päällejuoksua ja pakkovalssia. Suorastaan hämmästyin että molemmat onnistuivat (minulta) kohtuu nopeasti (normaalisti agilityradoilla huiskin kaikki raajat eriin suuntiin ja tyyliin kompastun jalkoihini). Nuutti oli tosi pätevänä, vauhtia riitti ja koira teki niin kuin pitikin. Ollaan treenattu myös keinua niin, että Nuutti sai pamauttaa keinun ensin etutassuilla alas. Ei se kamalasti ottanut siitä paukkeesta itseensä, ihan mielellään se aina pamautti sen alas uudestaan kun tiesi että saa makupaloja. Sitten treenattiin vauhtia keinulle, ja keinuteltiin koiraa. Nuutin mielestä tämäkin asia oli ok niin kauan kun nakkeja tuli. Vaikka keinu menee melko vapaata pudotusta alas, ei Nuu ole ainakaan vielä säikähtänyt. Kontaktiesteillä ei enää oikeen kamalasti jännitä, ja puomikin mennään nykyään laukalla. Kontakteja ollaan naksuteltu vahvemmaksi. Kepeillä Nuutti taisi eilen tajuta että mikä on homman nimi. Vasemmalla puolella ollessa se ei tarvitse ollenkaan apua, oikealla puolella tarvitaan pikkusen sitä käsiapua alussa. Oikealla puolella Nuutin on muutenkin hankala olla, koska tokossa ollaan painotettu sitä vasenta puolta. Kesällä me treenattiin tokoakin oikealle puolelle, pitää ilmeisesti taas tehdä harjoituksia väärin päin. Nuutin ongelmat agikentillä on lähinnä huonot kontaktipinnat, väärän puolen kepit ja mutkaputki, joka kääntyy minusta pois päin. Muuten se on kehittynyt ihan valtavasti. Kesällä taisin mainita miten masentava on ottaa Nuutti Wäinön jälkeen agikentälle, kun Wäinöä saa ohjata kentän keskeltä ja se irtoaa vaikka kilometrin päähän, ja Nuutin kanssa kopistellaan varpaita esteisiin. Tuohon nähden sitä eroa on tullut tosi paljon, ja ehkä suurin kehitysaskel on Nuutin valtava motivaatio. Pari vuotta sittenhän se ravasi agikentällä, ja pelkkä esteiden näkeminen aiheutti stressirapsutuksen. Nyt on sitten hirveä huuto päällä jos joku muu koira menee agia ja Nuutti joutuu katsomaan vierestä. Ja ihan oikeasti, lapsi katsomossa ja Nuu ei välitä. <3 Iso, iso askel, jota luulin ettei ikinä otettais missään lajissa tai tilanteessa.

Tokoakin päästään treenaamaan pitkästä aikaa ohjattuun ryhmään sunnuntaina, kun OKK:lla alkaa kurssi. Avo-tasoselle kurssille mennään, vaikka mielummin olisin treenannut voittajaa. Avoimen liikkeet on kuitenkin niin hyvin hallussa, että jos ikinä arkuus voitetaan, niin liikkeiden puolesta pitäisi kokeesta ykkönen tulla. Mutta koska tällä hetkellä ei tokon puolelta kisatähtäimiä ole, niin ihan hyvä vaan että päästään vähän jotakin tekemään.

Koiratanssikurssillekin tuli ilmottauduttua, mutta sieltä tuli viestiä ettei sitä järjestetäkään. Ihan hyvä niin, kolmivuorotyötä tekevän ei ole helppoa saada viikosta kolmea vakituista iltaa vapaaksi. Saa nähdä miten onnistuu edes tuo kaksi iltaa. Agilityhän meiltä loppuu ensi kuun alussa, mutta uudelle kurssille kyllä ilmottaudutaan mukaan.


Kävästiin Nuutin kanssa mutka Kannuksessa. Voi että Nuutti oli onnellinen pieni koira. Ihan tuli huono omatunto tuoda se takasin kaupunkiin. Käytiin tokoilemassa sellaisella paikalla missä tokoiltiin kesälläkin, ja voi mikä tokointo pienellä koiralla olikaan. Kyllähän se täälläkin tykkää tehdä, muttei kuitenkaan samanlailla. Muutenkin Nuu oli tosi sievästi. Nätisti leikki labbis-kavereiden kanssa, ja yön oli hienosti hiljaa vaikka joutui yksin olemaan. Ihmisiä se sielläkin pelkäsi, mutta niitä ihmisiä oli huomattavasti vähemmän mitä täällä. Tajusin siellä että onhan Nuu aina samanlailla pelännyt, mutta koska täällä ihmisiä on jatkuvasti näkyvillä tai vähintään kuuluvilla, niin täällä niitä pelätäänkin jatkuvasti.


Terveyspäivitystäkin vähäsen. Nuutti alkoi aika pian tänne muuttamisen jälkeen merkkailla, mutta sehän nyt meni ihan uusien hajujen piikkiin. Kuitenkaan se merkkailu ei loppunut, joten nappasin siitä stixin (tuommonen kämänen diabetes-stix, jossa ei näy kun glukoosi, protskut ja veri), jossa protskut ja veri oli taas plussilla. Huomiseksi päästäänkin vaihteeksi lääkärille. En minä kyllä tiedä että mitä minä edes teen sillä tiedolla että Nuutilla on vti, kun ei siihen kuitenkaan mitkään lääkkeet auta. Mutta jos tällä kertaa joku keksis jotain, mikä parantais tämän koiran?

Wäinöstä ei paljoa sanottavaa ole, kun hän viettää päiviään siellä maalla. Kuulemma hyvin pärjäävät Unon kanssa, eikä Wäinö ole oksennellut. Lenkille lähdön kanssa alkaa ilmeisesti olla haluttomuutta, mutta arvaahan tuon kun alkaa taas kylmät ilmat tulla. Senkin pitäisi saada vahvempi särkylääkekuuri, niin päästäisiin tämänkin talven yli kunnialla. Mietin kovasti että tuonko sitä tänne vai enkö. Täällä se joutuisi kuitenkin olemaan yksin, kun ollaan Nuun kanssa tekemässä jotain mihin Wäinön hermot ei riitä. Ja olisihan omakotitalo parempi vaihtoehto sille. Toisaalta täällä saisin hoidettua sen selkää paremmin, ja vähäsen eroahdistunutkin olen, että saa nyt nähdä mitä tehdään.