Wäinö 12 vuotta!

Taas juhlitaan Wäinön syntymäpäiviä, nyt tulee täyteen 12 vuotta. Hurjaa vauhtia kyllä vuodet vierivät. Wäinö on edelleen hyvissä voinneissa. Se jaksaa kymmenen kilometrin lenkit, häntä heiluttaa koiraa, se leikkii paljon leluilla ja se pitää nuorison kurissa. Erittäin iloinen ja pirteä pappa, jos sitä ei yskittäisi niin luulisin sitä kymmenen vuotta nuoremmaksi. Toki sillä on ikää jo sen verran, ettei ikinä tiedä milloin vointi romahtaa, mutta ainakin nyt Wäinö viettää onnellisia eläkepäiviä eikä tiedäkään että vanhemmiten vauhti normaalisti hidastuu. Muistiongelmia ei näytä olevan, valikoiva kuulo sillä on aina ollut, mutta rapisevan pussin se kuulee joten eiköhän ne korvatkin toimi. Silmät on vähän sumeat, mutta lääkärin mukaan ei niissä sinällään vikaa ole ja niillä pitäisi nähdäkin vielä. Jästipäisyys tuntuu vaan lisääntyvän iän myötä, ehkä osittain syystä että Wäinö saa tehdä melkeen mitä haluaa, ei sille enää oikein rajoja pidetä. Joulun aikaan jouduin sille sanomaan Hannun kohtelusta, kun Wäinö Hannun otti silmätikukseen, ja Wäinö sai jonkun kiukkupuuskan ja huusi niin, että Kirppukin huolestui. Ensin itsekin luulin että nyt Wäinöön sattuu, kun se siihen malliin kiljui, mutta ei siitä mitään kipukohtaa löytynyt ja heti kun muut koirat oli lukittu aidan taakse, alkoi taas Wäinön häntä heilua niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. On se semmoinen rakas pieni papparainen, toivottavasti vietetään vielä monia syntymäpäiviä.

Hannu puolestaan on yltänyt hurjaan yhdeksän kuukauden ikään. Nyt alkaa Hannun kanssa tuntua siltä, että alkaa yhteinen sävel löytymään. Edelleen se terävyydellään aiheuttaa harmaita hiuksia, mutta muuten se on melkoinen mussukka. Ja treenikentillä on nyt tehnyt ihan hiljaa töitä. Tai siis ei ihan hiljaa, aina välillä pääsee pieni piippaus, mutta se ei nyt ole mitään verrattuna syksyyn. Musta tuntuu että se auttoi paljon tämän ääntelyn kanssa, kun luovuin nollatoleranssista ja lopetin reagoimisen epävarmuusääntelyyn. Ihan loogista toki, että kun Hannu on epävarma, se piippaa, minä reagoin, Hannun epävarmuus lisääntyy, ja sitä kautta sen ääntelykin lisääntyy. Nyt jos Hannu piippaa epävarmuuttaan, olen kuin en huomaisikaan. Muuhun ääntelyyn edelleen puutun, mutta sitä muutakin ääntelyä tulee nykyään aika vähän.

Ja nyt kun tämä ääntely ei niin tuota päänvaivaa, niin Hannu on kyllä huippu treenikaveri. Se tykkää tosi paljon tekemisestä, ja sinällään helppo se on myös motivoida kun lelusta se kiipeää vaikka puuhun ja namitkin kelpaa. Se ei ole samanlainen perfektionisti mitä Kerttu, mikä toisaalta on ehkä hyväkin juttu. Kerttu kun tuppaa ottamaan itseensä jos tekee virheen, niin ei haittaa vaikka Hannu suhtautuukin virheisiin vähän kevyemmin, ainakin nyt.

Hannulla on edelleen pöhinätaipumusta, kun on siunaantunut terävyyttä, puolustustahtoa ja toimintakykyä. Mutta sitä en ymmärrä, että kun se huutaa vaikka hallia vahtiessa ihmiselle siihen sävyyn, että askelkin eteenpäin ja kuolema tulee, niin kuitenkin sitten kun se ihminen on kosketusetäisyydellä, niin Hannu vaan tahtoo pussailla ja halia ja vastaanottaa rapsutuksia. Outo tyyppi. Jospa se tuosta iän myötä tasoittuu. Muistan kun Kertun kanssa aikanaan painittiin saman jutun kanssa (paitsi että Kerttu ei halunnut halia ja pussailla), mutta iän myötähän Kepestä on tullut tosi kiltti ja tasainen tapaus.

Kertulle kuuluu myös hyvää. Ollaan senkin kanssa vähän treenailtu, mutta se meidän treenailu on ennemmin puuhailua. Tänään esim. otettiin vähän ruudun paikkaa alustalla, merkin kiertoa, seuraamista, tunnaria ja eteentuloa. Eteentulossa on nimittäin se ongelma, että se ennakoi sivulletulon. Yritän nyt siirtää loputkin noudot suoraa sivulle, mutta varalta pitää opettaa se siihenkin että edessä pitäisi malttaa olla vähän kauemmin mitä liikkurin käskyyn saakka.