Hannu 2 vuotta!

Niin se vaan aika menee, ja meidän pikku-Hanttukin täytti jo kaksi. Hannu on edelleen hyvin lapsellinen tapaus, että ei siinä hirveästi ole aikuistumisen merkkejä, mutta kyllä tuo kaksivuotias Hannu on kivempi mitä vuosikas Hannu. Arki Hannun kanssa on alkanut olemaan helpompaa, tiedä sitten että johtuuko siitä että Hannu olisi alkanut tasaantumaan vai siitä, että pystyn jo kohtuudella ennakoimaan Hannun käytöstä.

Hannuhan on edelleen vähän tuommoinen erityislapsi. Jos se olisi ihminen, niin se varmaan olisi autismin kirjolla. Se alkaa pikkuhiljaa pystyä jonkinlaiseen itsehillintään kotona, esim. ulos lähtemiset on rauhoittuneet paljon. Kotona se on oikeastaan melkeen kuin normaali eläin. Vieraassa paikassa se meno on sitten vähän toista, kun Hannulla pyörähtää kierrokset kattoon. Kun me mennään esim. mun vanhempieni luo, mun on pakko ottaa Hannu syliin rauhoittumaan ensimmäiseksi puoleksi tunniksi.

Treeneihin ostin namimaton, jota tutkimalla Hannu saa aloittaa treenit. Tarkotus on siis se, että se nenää käyttämällä rauhoittaa itsensä. Idea lähti siitä, että vaikka sillä muuten menee tosi herkästi yli treeneissä, niin tunnarin se on aina tehnyt nätisti. Nenän käyttö onkin auttanut, koska nykyään ollaan saatu jo ihan hiljaisia lähtöjä kierrolle, ruutuun ja seuraamaan. Namimatto onkin auttanut, ja lyhyessä ajassa ollaan saatu hommaa edistymään tosi paljon.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin jos silloin pari vuotta sitten joku olisi mulle sanonut, että millainen Hannusta kasvaa, niin olisin jättänyt ottamatta, sanonut että liian vaikea, helpommallakin pääsee. Mutta vaikka välillä on tehnyt mieli googlettaa, että paljonko maksaa parinkymmenen kilon paketin lähetys jonnekin Tiibetiin, niin pakko sanoa että en minä tuota pikkutihulaista vaihtaisi enää pois. Se on ihan todella hauska ja hellyyttävä tyyppi, aina se on valmis touhuamaan. Oikea mussukka, vaikka onkin vähän omalaatuinen. Ei se Kerttukaan tässä iässä kovin mukava ollut, mutta siitä kasvoi maailman helpoin koira, joten katsotaan mitä Hannusta kasvaa.

Nyt alkaa näyttää siltä, että Hannusta voi ehkä sittenkin tulla mulle kisakoira, vaikka kauan olin sitä mieltä, että kisoihin ei tämän kanssa lähdetä. Hannu on kuitenkin rentoutunut paljon, ja stressitaso on paljon alempana mitä alkuvuodesta. Tämän vuoden se saa vielä olla lapsonen, ja ensi vuonna katsotaan niitä kisahommia. Jos jostain asiasta olen varma, niin siitä, että kiirehtiminen Hannun kanssa on ehdoton no-no.

Hannulla on vielä arjessa asioita, missä on parantamisen varaa. Se herkästi alkaa räyhäämään lenkillä koirille, jollen ota sitä ihan viereeni. Joskus kyllä räykkää siltikin. Jos ollaan Hannun kanssa kahdestaan, niin on rennompi mitä Kertun kanssa, ja ohituksetkin on helpompia. Hannua ei myöskään voi pitää irti täällä kaupunkialueella, ei edes noissa meidän metsiköissä. Kun se näkee jotain, niin se lähtee eikä tule kutsusta takaisin. Talvella ollaankin ahkerasti käyty merellä, missä Hannu pysyy lähellä. Hannu myös räyhää ihmisille. Ei aggressiivisesti, vaan tyyliin "jumalauta rapsuta mua NYT!". Sen vieminen autoon on vaikeaa, koska päästään kivaan paikkaan ja Hannu ei voi hillitä itseään. Se on vielä aika villi tapaus, mutta koko ajan mulla vahvistuu se tunne, että tästä kasvaa kyllä ihan oikea koira. Koko ajan mennään oikeaan suuntaan.

Kaksivuotias Hannu on siis edelleen hieman haastava kaikkien vinkeidensä kanssa, mutta niin herttainen poikalapsi kun vaan olla voi. Mielenkiinnolla odotan, että mimmoinen poika tästä kasvaa, kunhan se malttaa aikuistua.

Kakkua odotellessa

Kakku (eli kissanruoka) oli hyvää, mutta sitä oli liian vähän

Aivan liian vähän