Tätä päätöstä ollaan kypsytelty aika kauan. Tiesin jo edellisten vuosien perusteella, että taas syksyllä kun pimenee, niin elämä Nuutin kanssa hankaloituu. Näin se on mennyt joka vuosi, koska Nuutti pelkää (among other things) pimeää. Myös Nuutin yksinolot menivät huonompaan suuntaan, ja multa loppuivat keinot kesken senkin suhteen. Tuntuu ettei mikään toimi: jos jätän Nuutille jotain syötävää/aktivointilelua, se syö sen ja sitten syö kaiken irtaimiston, jos en jätä Nuutille syötävää, se syö suoraan irtaimiston, ja jos telkeän Nuutin häkkiin, niin se huutaa. Jos "väsytän" sen ennen yksinoloa, sillä on jo valmiiksi kierrokset katossa. Jos en väsytä sitä, sillä on energiaa tuhota. Tähän on yritetty keksiä ratkaisua, mutta sitä ei ole löytynyt. Olen sitten pitänyt Nuuttia mahdollisimman vähän yksin kotona, mutta koska Nuutti on Nuutti, niin en voi sitä kaikkialle ottaa mukaankaan. Nuutista oikeen huomaa, että se lähtee nostattamaan kierroksia heti kun huomaa jäävänsä yksin. Ja ne kierroksethan ei laske, vaan se tuuskaa sen pari-kolme tuntia sen jälkeen kun olen tullut kotiin ennen kun se pystyy rauhottumaan. Yleensä jotain on tuhottu ihan roskapussinvientireissun aikana.
Rikoin oman polveni töissä elokuun lopulla, mikä tarkoittaa sitä että koirien liikunnan määrä on tippunut huomattavasti. Kertun kanssa voin kompensoida vähäistä liikuntaa treeneillä, ja voin päästää sen irti juoksemaan, mutta Nuutin kanssa en voi tehdä kumpaakaan. Treeneissä sen kierrokset ja stressitaso nousee taas liian ylös ja alkaa sama tuuskaaminen mitä yksinolojen jälkeen, ja jos päästän sen kaupungissa irti, niin säikähdettyään se ottaa ritolat. Ja sehän voi säikähtää parinsadan metrin päässä olevaa ihmistä ennen kuin olen itse sen huomannut. Koirapuistot tuon ärriäisen kanssa on poissuljettu ratkaisu (kun se ei tosiaan tule läheskään kaikkien kanssa toimeen), enkä voi ajokortittomana edes lähteä lenkittämään koiria kunnolla metsään (plus mun polvella ei epätasaisella alustalla pahemmin kävellä). Tuloksena on siis hirveän turhautunut sheltti.
Varsinkin nyt kun alkaa hämärtää, on lenkitkin Nuutin kanssa stressaavia. Se on ihan älyttömän reaktiivinen. Se reagoi ihan kaikkeen, vaikka sitten jossain sadan metrin päässä olevan kerrostalon parvekkeella olevaan ihmiseen. Se ei rentoudu hetkeksikään, vaan jatkuvasti tarkkailee ja etsii jotain, mikä voisi olla uhka. Ja Nuutin koulutus on melkosen haasteellista, ja välillä tuntuu ettei se etene ollenkaan. Nuutin keskittymiskyky on hirveän puutteellista, ja itsehillintä olematonta. Jos se jotain haluaa tehdä niin se tekee, ei se välitä seurauksista. Se tietää kyllä mitä siltä sallitaan ja mitä ei, ja tekee siitä huolimatta jotain kiellettyä.
Nuutin jatkuva touhottaminen ja rauhattomuus ja stressaaminen alkoi ottaa jo omillekin hermoille. Siihen kun lisää oman työstressin (viiden viikon aikana ollut viisi vapaapäivää, eikä tämä mun työ ole siitä kevyimmästä päästä), niin sukset alkoi olla Nuutin kanssa jo aika ikävästi ristissä. Pieni hengähdystauko tekee varmaan hyvää molemmin puolin, ennen kuin aletaan miettimään että mitä sitä sitten tehdään. Onneksi on vanhemmat jotka lupasivat ottaa adhd-Nuutin hoitoon tarvittaessa pidemmäksikin ajaksi (ovat oikeastaa jo kauan mankuneet Nuuttia niille). Ne asuvat tosiaan Jumalan selän takana, missä ei juuri muuta elämää ole. Ihan täydellinen paikka siis Nuutille, kun ei oikeasti ole mitään ärsykkeitä ympäristössä. Naapureita näkee ehkä kerran kahteen viikkoon, ja yksinoloja ei ole ollenkaan. Ja Nuuttikin on vähän semmoinen tapaus, että sillä ei ole mitään väliä kenen ihmisen kanssa se on, kunhan se ihminen on tuttu ja turvallinen. Jos vaikka verrataan Wäinöön tai Kerttuun, niin ei Nuutti ole läheskään yhtä "mun koira". Wäinö on asunut kohta kolme vuotta porukoilla, ja silti joka kerta kun me nähdään, se ei ole pysyä nahoissaan. Se on aina mun jaloissa, jos Kerttu on vähänkin kauempana. Ja Kerttuhan on ihan yhden ihmisen koira.
Että sellainen ongelmasheltti se. Nuutin lähdettyä arki on kyllä tosissaan helpottanut. Enää ei tarvii katsella ovensilmästä, että ei kai naapureita osu rappukäytävään meidän kanssa yhtä aikaa. Lenkit sujuu rennosti, kun Kerttu vaan lönkyttää vieressä, kun Nuutti sinkoili pitkin poikin ja ärisi päälle. Jos Kepe meinaa jollekin puhista, niin hiljenee kyllä kun pyydän (ja sille tosiaan ihan pyyntö riittää useimmissa tapauksissa). Häkkiä ei tarvii raahata hallille, kun ei ole mukana koiraa joka muussa tapauksessa huutaa koko treeniajan, oli se varttitunti tai kaksi tuntia. Asuntoa ei ole tuhottu kun tulen kotiin, vaan tavarat on pääosin siellä minne ne jätin. Jos ruokapöydälle olisikin jäänyt astioita, ne odottaa siinä eikä ole lattialla kun ei ole shelttiä joka kiipeilee pöydille. Ja nyt mulla on aikaa keskittyä myös Kertun ongelmakohtiin. Normaalisti Nuutti vie kaiken huomion.
Kerttu on kuitenkin sitä mieltä, että oli muuten maailman huonoin idea viedä leikkikaveri pois. Ensimmäisen illan Kepe oli ihan hukassa, ja yksinolot on tosi tylsiä nyt. Naapurit ei ole ainakaan valittaneet äänistä, mutta varsinkin ensimmäisen yksinolon jälkeen sain heti syliini 15 kiloa aussieta. Kuitenkin näyttää nyt siltä, että Kerttukin alkaa tottumaan ainoana koirana olemiseen. Vähän se on huomionkipeämpi mitä normaalisti, mutta muuten oma itsensä.
Siitä ei ole vielä tietoa, että kuinka kauan Kerttu on ainoa koira. Tarkotus ei ole kuitenkaan luopua Nuutista pysyvästi (koska se on oikeesti aika ihana, miinuspuolistaan huolimatta), vaan koittaa ratkoa ongelmakohtia sitten, kun mulla on siihen kunnolla aikaa ja varsinkin hermoja. Yhdistelmä, missä hermot puuttuu niin koiralta kuin omistajaltakin on oikeesti aika huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti