Hannu meni ja täytti vuoden vajaa kuukausi sitten. Syntymäpäiviä ei juuri juhlittu, koska mun molemmat koirat olivat koko viikon kipeinä vatsataudissa. Superpöpö onnistui tartuttamaan jopa teräsvatsaisen Kertun. Vuoden ikäinen Hannu on edelleen todella lapsellinen ja pentumainen tyyppi. Hannu kävi hoidossa siskollani oman sairaalareissuni ajan, ja palauttaessa koiria kysyivät että olenko nyt ihan varma että Hannussa ei ole mäyrää tai vastaavaa ei-niin-domestikoitunutta eläinlajia seassa. Hannu ei kuulemma pysähtynyt oikeastaan hetkeksikään, koko ajan touhotti eikä juuri kuunnellut että mitä sille sanottiin.
Vuoden ikäinen Hannu on suunnilleen 55 cm korkea ja 25 kiloa painava maanvaiva. 90% ajasta se on maailman herttaisin ja hellyyttävin pieni eläin, loput kymmenen prosenttia ajasta se on ehkä raivostuttavin otus ikinä. Hannu on erittäin vilkas ja terävä, vahtiviettiä on siunaantunut vähintäänkin riittävästi. Hannu ei sinällään ole huonohermoinen, mutta tuolle vilkkaudelle ja terävyydelle ei vähän vahvempi hermorakenne pahaa tekisi. Hannu osaa olla jästipää, aina ei malta totella, mutta Hannu on myös erittäin herkkä poika joka vetää itsensä hyvin epävarmaksi jos äiskä suuttuu. Hannussa on tavallaan näkyvillä molemmat puolet aussiesta, se puoli, miksi minä tästä rodusta tykkään ja miksi minulla näitä on, mutta myös se puoli, mihin pitää henkisesti valmistautua kun aussien ottaa ja mistä uusia aussieharrastajia varoitellaan. Kun nämä eivät ole aina ihan helpoimmasta päästä. (Toisaalta Hannun veli on ehkä maailman helpoin koira. Ei tippaakaan terävyyttä, hyväntahtoinen, ei vahdi. Hannun sisko on sitten enemmän Hannun kaltainen, paitsi että ei ole yhtä sosiaalinen ja on vielä herkempi.)
Hannun kanssa siis edelleen opetellaan yhteiselämän pelisääntöjä. Arjessa elämä menee pääosin kivasti, kun lenkkeilytän koirat erikseen. Silloin Hannu lönkyttelee rentona vieressä, ei vedä eikä hösellä. Ohitustilanteissa siihen saa kontaktin, ja se on muutenkin kuten normaalit koirat. Yhdessä Kertun kanssa sitten Hannu pöljäilee huomattavasti enemmän. Kaikkeen suhtaudutaan varauksellisesti ja pöhinät ja rähinät on erittäin herkässä. Jos Kerttu edes katsoo jotain, niin Hannu lukee tilanteen niin, että siellä on uhka, ja siitä se riemu repeääkin. Itse olen pähkäillyt että tämä käytös varmaan johtaa juurensa sinne Hannun pentuaikaan, kun Kerttu käyttäytyi niin ylisuojelevaisesti Hannua kohtaan. Nykyään Kertun käytös on tasoittunut, eli se ei ylimääräisiä vahdi tai puolusta edes Hannun ollessa mukana, mutta Hannu silti on huomattavasti varauksellisempi Kertun kanssa. Ja jos Hannu saa Kertunkin haukkumaan, niin sitten Hannu taas saa vahvistusta omalle käytökselleen, koska jos Kerttukin haukkuu niin uhan on pakko olla todellinen.
Meidän taloyhtiötä on rempattu koko kevät. Ajattelin alkuvuodesta, että Kepen kanssa voi tulla ongelmia, koska Kerttu on hyvin reviiritietoinen vahtikoira. Kepe ei kuitenkaan mitään sano rappukäytävässä remontoijille, joskus jos on ylimääräistä virtaa niin saattaa pientä murinaa pitää. Joskus taas katselee remppamiehiä ja heiluttelee häntäänsä sen näköisenä, että miettii että olisikohan noista rapsuttajiksi. Hannulla on huomattavasti vaikeampi hyväksyä että rappukäytävä on täysi vieraita miehiä. Arkipäivinä siis mun pitää lenkittää koirat erikseen, muuten Hannu pitää mekkalaa. Toisaalta sitten jos remppamiehet tulee asuntoon, niin molemmat koirat käyttäytyvät kohtalaisesti. Pidän ne toki pääasiassa joko makkarissa tai häkissä että remontoijat saavat rauhassa tehdä töitä, mutta kerrankin kun Hannu oli irti, niin se kävi vaan esittelemässä lelujaan kun oli todennut remppaajan vaarattomaksi tyypiksi. Aina kun kuului kylppäristä ääni, Hannu haki Konginsa suuhun ja syöksyi häntä heiluen esittelemään miten ihana lelu hällä oli tällä kertaa tarjottavaksi.
Suurin ongelma Hannun kanssa on kuitenkin treenihallin vahtiminen. Sen kanssa treenatessa pitää olla silmät selässäkin, ettei vaan kukaan ole tulossa halliin niin, että Hannu huomaa sen ennen mua. Mun pitää varmaan alkaa laittamaan treenikavereita kävelemään halliin ja takaisin ulos että voidaan tuota treenata. Joskus leikkiessä Hannu ei niin reagoi, mutta sitten kun reagoi niin sehän on täysin valmis eliminoimaan uhan. Hannulla on siis pääasiassa liina edelleen treenatessa perässä, että saan napattua siitä kiinni jos joku on tulossa. Hannua ei myöskään voi pitää irti muualla kuin merenjäällä, jossa itse näen kauas ja pystyn ennakoimaan tilanteet. Jäällä Hannu on jo oppinut siihe, että muiden luokse ei lähdetä, ja sitä pystyy kohtuullisen huoletta pitämään irti vaikka ruuhkaa olisikin. Ainoa vaikea tilanne Hannulle on se, että joku kävelee kohti. Silloin vaan mun pitää tajuta lähteä kävelemään toiseen suuntaan, Hannu tulee mukana eikä kiinnitä sitten enää muihin huomiota. Metsässä en juurikaan uskalla pitää sitä irti, koska jos Hannu näkee jotain ennen mua, niin se lähtee. Kyllä se tilanne on tämän kevään aikana parantunut (on lähtenyt, mutta tullut kutsusta takaisin), mutta hirveää luottoa tuohon koiraan ei mulla ole.
Hannu on ihan täysi hulivili. Se on edelleen kuin 8-viikkoinen kakara, ainut vaan että se on 20 kiloa isompi. Jotenkin sillä on edelleen tämmöiset normaalit käytöstavat ihan hukassa, se esim. saattaa yöllä mun nukkuessa kävellä mun kasvojen päältä. Sen on tosi vaikea hillitä itseään minkään asian suhteen. Jos se haluaa moikata ihmistä, se ei pysty keskittymään mihinkään ennen kun se on saanut moikata kyseistä ihmistä. Se on impulssiivinen, sillä ei ole minkään vertaa pitkäjännitteisyyttä minkään asian suhteen. Se ei ajattele, vaan se reagoi ja tekee. Kaikki nämä on sellaisia asioita, joiden takia arkikäytöksen opettaminen on ollut vaikeampaa Hannulle mitä kellekään mun edellisistä koirista. Hannu edelleen hammastelee, ja leikkiessään se ottaakin monesti mun käden suuhunsa. Ja Hannu on siis todella, todella terävä, ja erittäin vahvasti vahtiva koira. Sinällään aika haastava yhdistelmä. Kyllä tuon vahtimisen kanssa pärjäisi, jos sitä terävyyttä ei olisi, ja toisaalta terävyyden kanssa pärjäisi jos se ei vahtisi niin järjettömästi. Musta aina välissä tuntuu että me ei Hannun kanssa olla ihan paras mahdollinen parivaljakko. Ollaan molemmat vähän turhan räjähdysherkkiä. Hannu tarviisi sellaisen ihmisen, jolla on kärsivällisyyttä oikeesti työstää näitä ongelmia, eikä sellaista niin kuin minä, että hermot menee heti ja sitten äristään yhdessä. Eli paljon on omistajallakin opeteltavaa.
Mutta Hannussa on sitten se toinenkin puoli. Se on äärettömän iloinen eläin, se on sosiaalinen (toki sen kova vahtivietti voittaa sosiaalisuuden 6-0, jos Hannun mielestä jossain on joku uhka), se on älyttömän kiintynyt perheeseensä ja se tekee kaiken täysillä. Se on semmoinen mamman oma kainaloinen, 55-senttinen sylivauva. Ja olen aina halunnut koiran, jolla on samanlainen draivi tekemiseen mitä Hannulla. Mulla on jatkuvasti kädet mustelmilla ja naarmuilla Hanskin takia, mutta on sitä silti kiva treenata, koska se tekee niin täysiä kaiken.
Hannu on älyttömän ihana eläin, ei siitä pääse mihinkään. Yritämme nyt vain opetella yhteiseloa, ja minä yritän pitää hermoni kasassa jotta en vaan pahenna tuota vahtimisongelmaa. Ja olihan Kertullakin nuorena tyttöjä samantyyppisiä ongelmia mitä Hannulla nyt, mutta Kepestä kyllä kasvoi niin ihana ja kiltti ja helppo tapaus etten samaksi koiraksi uskoisikaan. Toisaalta tiedän myös aussieuroksia jotka eivät ole iän myötä tasoittuneet, joten nähtäväksi jää mimmoinen tyyppi Hannusta kasvaa. Potentiaalia siinä on ihan kaikkeen, hyvässä ja pahassa.Mutta treenipuolella menee kivasti (jos ei oteta huomioon sitä hallin vahtimista). Tokossa ollaan naksuteltu oikeaa mielentilaa, ja ollaankin hyvällä mallilla ääntelyn kanssa. Kauan meni niin, etten tehnyt mitään lajitreeniä, mutta nyt ollaan päästy jo lajitreeneissäkin hyvälle mallille.
Hannu aloitti vähän aikaa sitten tokon ALO-ryhmässä, ja hyvin siellä pärjää. Liikkeet alkaa olla hyvällä mallilla seuraamista lukuunottamatta. Paikalloloja pitää treenata just tuon vahtimisen takia. Eilen Hannu rupesi murisemaan kun treenikaveri tuli piilopaikkiksesta. Lisäksi itseäni aina jännittää että ärähtääkö se liikkurille joka kävelee siihen eteen, vaikka tähän mennessä se ei ole liikkuriin reagoinut. Häiriötreeniä kaivataan ja paljon.
Agilityssä käytiin alkeiskurssi, ja Hannu löysi kutsmuksensa. Siitä tulee ihan järjettömän nopea koira, mulla on jo nyt ohjaukset myöhässä. Toukokuussa alkaa jatkokurssi, jonne ajattelin Hannun ilmoittaa.
Rallyssä ollaan pidetty vähän taukoa ihan siitä syystä, että saadaan se ääntely voitettua. Pysäytyskylteillä aina karkasi ääntä, joten pidin vähän turhana mennä treenaamaan koko lajia ennen kuin tuo ääntely on paremmalla mallilla. Sunnuntaina olisi kuitenkin tarkoitus mennä taas rallytreeneihin ja katsoa että mitä Hannu sitten sanoo, vai sanooko mitään (toivottavasti ei sano).Vetohommia ollaan aloiteltu. Vielä en ole kaupungissa uskaltanut Hannulle valjaita pukea, mutta maalla ollaan aloitettu juoksemisen opettelua. Hyvin se lähtikin sujumaan, varmasti tulee Hannusta hieno juoksukaveri. Jospa se ensi kesänä syrjäyttäisi Kertun, kun Kepe kuitenkin enemmän nauttii niistä lenkeistä, joilla saa nuuskutella sydämensä kyllyydestä.
Kertulle kuuluu hyvää. Sen kanssa ollaan vähäsen treenailtu, vähäsen juostu ja vähäsen köllötelty sohvallakin. Treeneissä se vetä pääasiassa hyvin. Käytiin rallyn epiksissä, joissa Kepe kuitenkin taas jäätyi. Jäätiin pistettä vaille tuloksesta, mutta Kertun puolesta pitää sanoa että suurimmat mokat meni ohjaajan huolimattomuuden piikkiin. TP sentään saatiin. Episten jälkeen mentiin ratatreeneihin. Siellä taas ei Kertun vireessä ollut mitään vikaa, ja pisteitä olisi tullut 99. Plussaa vielä siitä, että käytösruudun valvoja oli mies, eikä Kerttu sillekään mitään sanonut. Eilen tehtiin ratatreeniä treeneissä ja taaskaan ei mitään sanomista vireessä. Pari kertaa alussa tökkäsi mua käteen, muuten virheetön rata. Lupauduin menemään seuraaviin epiksiin nollakoiraksi voittajaan ja mestariin, katsotaan mitä Kerttu siitä sanoo. Lupauduin myös seuraaviin virallisiin kisoihin nollakoirakoksi. Kylteissä ei sen kanssa ole mitään ongelmia, eli jos tuo vireongelma ratkeaa niin se on helppo kisata valioksi.
Ruokintaa olen molemmilta aussielta vähän muuttanut. Nehän ovat olleet raakaruokinnalla, Kerttu 4 vuotta ja Hannukin hyvin pienestä pennusta. Lihaa siis on uponnut reilusti yli kilo per päivä (rankkana päivänä pelkästään Hannu syö sen kilon), ja näin työkyvyttömänä eläkeläisenä alkoi jo hinnat hirvittää. Nykyään siis nämä syövät 50/50-mallilla, ja ainakin toistaiseksi näyttää ruoka passaavan molemmille. Hannulle jopa paremmin mitä pelkkä raaka, nyt sen maha on musta paremmassa kunnossa mitä aiemmin. Nappulana on ollut ihan perus Hauhau, joka näyttää maistuvan ja lihan kanssa on ihan kelpo tavaraa. Lisinä menee sinkki ja d-vitamiini, Kertulle nivelaineet ja Hannulle vähän kalsiumia. Katsellaan nyt vähän aikaa tällä, että totunko itse näin koiria ruokkimaan vai vaihdetaanko takaisin raa'alle.
Shelteille kuuluu hyvää. Nuutin kanssa ollaan käyty vähän juoksemassa pitkästä aikaa. En uskaltanut käydä kun pienen lenkin, koska Nuu ei ole pitkään aikaan vetohommia tehnyt, mutta Nuutti olisi ollut sitä mieltä, että voisi käydä pidemmälläkin. Wäinö on myös hyvissä voinneissa, käy vielä kevyesti 10 kilometrin lenkit ja palautuu hyvin. Välillä yskittää ja välillä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti