Wäinön yhdeksännet synttärit

Tänään Wäinö viettää jo yhdeksänsiä synttäreitään. :) Ihan kauhistuttaa kuinka hirveetä vauhtia nämä vuodet on vierineet. Ei siitä niin kauaa ole, kun Wäinö meille haettiin, ja Wäinö heti ensitöikseen löylytti mun siskon sheltin. Kyllä sitä sillon vähän kauhistutti, että mimmonen peto meille justiin tuli. :)

Wäinö on sitä ikäluokkaa, että sen nuoruusajan kuvat on paperiversioita. Yksi löytyi kuitenkin koneelta, Wäinö vastatulleena ja vuotta vanhempi Papi

Näihin meidän yhteiseen kahdeksaan ja puoleen vuoteen mahtuu kaikenlaista. Heti Wäinön tultua meille, eli Wäinön ollessa noin puolivuotias, ilmotin sen tokokurssille. Itehän en tokosta mitään ymmärtänyt, olin vaan päättänyt Ryynin viettäessä viimeisiä vuosia, että seuraavan kanssa sitten harrastetaan. Tokokurssin jälkeen mentiin kokeilemaan agilityn alkeita, ja sille tielle jäimme. Wäinön kanssa muutettiin omillemme, ja Wäinö kulki mulla myös töissä mukana, kun olin siihen aikaan mielenterveyskuntoutujien pienkodissa.

Wäinö kisoissa -08, kuva: Sari Eskelinen

Wäinö oli hirveän hyvä agilitykoira. Sitä ei jännittänyt minkäänlaiset esteet, ei säikkynyt keinuakaan ja vaikka puomilta tultiinkin selälleen, niin sinne kiivettiin heti takasin. Wäinö oli helppo ohjattava, ja hemmetin nopea. Wäinöstä tulikin mun ensimmäinen kisakoira, kun muutaman startin verran agilityssä kisattiinkin.

Kuva: Sari Eskelinen

Wäinö 7-vuotiaana

Meillä kuitenkin loppui agility turhan aikaisin. Itse sairastuin muistaakseni -08, joten harrastukset jäivät reiluksi vuodeksi tauolle. Menetin sairastuessani ajokortin, joten ei päästy talvisin enää treenaamaan, kun lähin halli löytyi 20 kilometrin päästä. Wäinö siis rupesi viettämään kotikoiran elämää. Agilitykentille ei enää oikeastaan palattu (käytiin kyllä epiksissä juoksemassa putkiluokka ilman hyppyjä, vuosi taisi olla -11 tai -12, tultiin toiseksi 0-radalla), koska Wäinön selkä rupesi reistaamaan. Osittain syynä oli myös se, että Wäinö stressasi harrastamista niin paljon, että oli joka kerta kentälle kävellessämme ripulilla. Harmi sinällään, koska Wäinö oli tosi lupaava agilitykoira. Siihen aikaan radatkin oli niin yksinkertaisia, että jopa minä pystyin koiraa ohjaamaan. Treeneissä mentiin kolmosluokan ratoja virheittä, ja epiksissä myös. Wäinö olikin jossain vaiheessa KemKon agitulokas (tai kerhomestari tai joku vastaava? en edes muista enää), kun pärjäsi niin hyvin epiksissä. Melkeen kaikista epiksistä tuli pysti kotiin, Wäinö oli lähes aina palkintosijoilla.

Syksyllä -09 muutettiin Wäinön kanssa Kannukseen, ja siellä jatkettiin vähän tokoiluja, ja kokeiltiin myös jälkeä ja hakua. Varsinkin haussa Wäinö oli aika huippu. Wäinö kuitenkin stressasi niin paljon Kannuksessa, että kuusikiloisen koiran paino tippui pahimmillaan neljään kiloon, ja turkkikin putosi. Puolen vuoden jälkeen tein päätöksen päästää nelivuotiaan Wäinön eläkkeelle, ja Wäinö muutti vanhempieni luo, ja Nuutti tuli mulle.

Wäinön mielipide pennuista

Puolen vuoden poissaolon jälkeen Wäinö palasi kesäksi taas Kannukseen, ja siellä pärjäsikin hyvin, koska ei enää asuttu viiden kämppiksen kanssa eikä Wäinön tarvinnut harrastaa käytännöntunneilla mitään. Syksyllä Wäinö palasi taas eläkepäivien viettoon. Seuraavana kesänä Wäinö tuli mun ja Nuutin kanssa Kemiin, jossa suoritin työssäoppimista. Wäinön kanssa oltiin ennenkin kyseisessä kaupungissa asuttu, joten aika hyvin se sinne kotiutui. Syksyn tullen otin Wäinön mukaan Kannukseen. Selkä alkoi vihoittelemaan kunnolla, Wäinö joutui päivittäiselle kipulääkitykselle, ja pojat ottivat jatkuvasti yhteen, joten Wäinö kulki jonkin verran mulla tunneilla mukana.

Eka kuva otettu silloin, kun Wäinön selkävaivat oli pahimmillaan. Puoli vuotta lääkkeitä ja lihasten kuntoutusta
myöhemmin tilanne oli onneksi toinen

Syksyllä -12 Wäinö muutti (näillä näkymin) lopullisesti mun vanhempieni luo. Ensin oli tarkoitus, että Wäinö jää sinne joksikin aikaa, kun muutettiin kaupunkiin ja mulle tuli Kerttu, eikä Wäinö siedä pentuja silmissään. Mua myös pelotti se, että kun Wäinöllä on jo valmiiksi selkäkipuja, ja jos vaikka kymmenkiloinen pentu rämähtää sen selän päälle, niin huonosti käy (ja kun myöhemmin katsoin miten Kerttu kohtelee Nuuttia, niin ihan aiheellinen pelko olikin). Wäinöllä on myös ollut eroahdistusta, eikä senkään takia kerrostalo ole sille se paras paikka, varsinkaan kun mun vuorotyön takia meidän elämässä ei ole mitään rutiinia. Edelleen harmittaa hirveästi, että Wäinö ei ole enää osa meidän päivittäistä elämää, mutta Wäinöä kuitenkin nähdään säännöllisesti ja omakotitalossa sitä ei stressaa, joten tähän järjestelyyn pitää olla tyytyväinen.



Nykyään Wäinö voi hyvin. Se on saanut painon takaisin (ja vähän ylimääräistäkin), ja elää tyytyväisenä eläkeläisen elämää ilman sen suurempia huolen aiheita. Molemmat vanhempani ovat myös eläkkeellä, ja Wäinön velipuoli Uno pitää seuraa, joten yksin ei tarvitse olla oikeastaan yhtään. Metsätöissä Wäinö käy mukana, ja osallistuu muutenkin ulkotöihin ahkerasti. Sen ei enää tarvitse päivittäistä kipulääkettä, vaikka kylmää sen selkä ei kestä yhtään.

Vaikka välillä otettiin yhteen, niin kyllä ne kavereita ovat. Kuva alkuvuodelta -12

Pakko kuitenkin on hyväksyä se asia, että Wäinöllä alkaa olla enemmän vuosia takana mitä edessä. Toivottavasti saadaan kuitenkin viettää sen kanssa vielä monia, monia syntymäpäiviä. Paljon onnea siis Wäinölle, maailman hurmaavimmalle shelttipersoonalle!

Kannus-aikoina junamatkustelu kävi Wäinöllekin tutuksi.